Tammikuussa 2011 kuvasin ystäväni pienen, 2 viikkoisen tyttären meidän kotimme makuuhuoneessa. En tiennyt vastasyntyneen kuvauksesta tuolloin paljoakaan - en oikeanlaisesta valaistuksesta, tarvittavista lämpötiloista, rauhoittavasta hyssytysäänestä enkä vauvakuvauksen turvallisuuteen liittyvistä asioista. Mutta innostuksesta ei ollut puutetta! Tiesin, että olin sellaisen asian äärellä mistä halusin oppia lisää. Halusin tulla siinä hyväksi. Tiesin, että tämä tuuheatukkainen pieni tyttö ei olisi viimeinen vauva kenet kuvaisin.
Noin 700 vauvaa myöhemmin...
Nykyään kuvaan viikoittain näitä pieniä ihmeitä Helsingin Kampissa sijaitsevassa kotoisassa studiossani. Mun luona vierailee perheitä ympäri Suomea. Suurinosa asiakkaistani tulee ihan tästä läheltä: Helsingistä, Espoosta ja Vantaalta. Mutta en voi olla antamatta erityiskiitosta niille ihanille, jotka matkustavat useita tunteja eri puolilta Suomea vain tuodakseen vauvansa mulle kuvattavaksi.
Haluaisin tallentaa elämäni tärkeistä hetkistä kaiken: ne tuoksut, äänet, värit, koko tunnelman. Äidit ja isät tietävät miten nopeasti vauvan ensimmäiset päivät ja viikot vilahtaa ohi. Ja useimmiten vieläpä kevyessä sumussa. Nykyään - kiitos digiajan - lähes kaikilta löytyy kuvia vauvan ensihetkistä syntymän jälkeen: pieni käärö sairaalassa, isän paidan alla nukkumassa, ensimmäinen kylpyhetki kotona, sisarusten ympäröimänä. Ja nämä ovat juuri niitä hetkiä mitkä on niin paljon tärkeämpi kokea ja olla läsnä, kuin keskittyä niiden tallentamisen tekniseen puoleen. Teknisistä puutteistaan huolimatta, kännykkä- ja pokkarikuvat mun lasteni ensipäivistä ovat mulle tosi tärkeitä ja olen kiitollinen, että mulla on ne. Niihin on ihana palata. Mutta en hyvällä tahdollakaan niitä seinillemme ripusta. Visuaalisuus on mulle tärkeää, joten seinille, hyllyille ja kortteihin haluan ne kuvat missä on vain vauva ja se hetki - kaikki "ylimääräinen" on karsittu kuvasta pois. Ei tärähdyksestä johtuvaa epätarkkuutta, kamerasalaman luomaa luonnotonta, raakaa valoa, kuvasta hassusti leikkautuvia raajoja tai muutakaan mikä estää huomion kohdistumasta siihen tärkeimpään. Siksi vauvakuvaus. Haluan olla ikuistamassa näitä pikkuisia, jotta te vanhemmat voitte keskittyä siihen hetkeen, vauvan ensimmäisiin päiviin. Pääsette palaamaan vauvan ensiviikkoihin niin niiden omien hetkessä napattujen puhelinkuvien, että myös näiden seinälle ripustettujen taulujen ja olohuoneen pöydällä lojuvien albumien myötä. Ja tästä mä nautin. Se kuvaushetki perheen kanssa kun kaikki on siinä. Vauva, koko perhe.
Tässä(kään) työssä ei kukaan ole varmastikaan koskaan täysin valmis. Uusien asioiden oppiminen on yksi keino säilyttää innostus tähän hommaan. Lukemattomien nettikurssien lisäksi, olen kouluttautunut kokeneiden vauvakuvaajien opissa mm. Yhdysvalloissa, Englannissa ja Ruotsissa - ja tämä lista varmasti tulee jatkumaan. Tällä hetkellä opiskelen media-alaa ja kuvallista ilmaisua Pekka Halosen Akatemiassa. Olen saanut myös itse opettaa vauvakuvausta ja jakaa kokemustani suomalaisille kuvaajakollegoilleni Newborn Workshoppien muodossa.
Ihanimpia hetkiä työssäni on kun näen äidin liikuttuvan kuvatessamme perhekuvia vauvan kanssa tai saan kameralle jotain spontaania, sellaista mitä ei voi suunnitella ja se toimii kuitenkin täydellisesti visioni kanssa. Tai ehkä se kun vanhemmat vielä studiolta lähtiessään kiittelevät vinkeistä ja linkeistä mitä olen heille voinut antaa masuvaivaisen esikoisen hoitoon liittyen. Varmasti myös se, kun olen saanut gallerian viimeisteltyä ja katselen kaunista, soljuvaa kokonaisuutta edessäni, kaikkine yksityskohtineen ja tiedän, että tämän lapsen vanhemmilla tulee aina olemaan nämä pienet varpaat, pehmoiset kurtut ja nukkainen korvanlehti tallessa, näissä kuvissa.
Kiitos kun jaksoit lukea mun tarinani vauvojen parissa. Jatketaan tästä lisää teidän kuvauspäivänä!